|
[*]
Liikenneministeri Anu Vehviläinen esittää liikenteen verotuksen painopisteen siirtämistä hankkimisesta ja omistamisesta käyttämiseen. Maksut perittäisiin ajokilometrien mukaisesti. Kannatettava asia!
Ylen verkkosivuilta (linkki):
Liikenteen verotuksessa pitäisi asteittain ja hallitusti luopua nykyisestä auto- ja ajoneuvoverotuksesta. Vehviläisen mielestä muutokset pitäisi ottaa liikenteen verotusta pohtivan valtiovarainministeriön työryhmän asialistalle.
Samalla pitäisi siirtyä ajan, paikan ja ajoneuvojen päästöjen määrittämiin kilometripohjaisiin maksuihin, esittää keskustalainen liikenneministeri Anu Vehviläinen.
Vehviläisen mukaan uudistus ohjaisi liikennettä ympäristön kannalta kestävämpään suuntaan. Se myös lisäisi joukkoliikenteen käyttöä siellä, missä tarjontaa on paljon.
Ministeri arvioi, että kilometripohjainen maksujärjestelmä voisi olla voimassa koko laajuudessaan viimeistään tulevan vuosikymmenen puolivälissä.
Haluaisin itse viedä ehdotusta vielä pidemmälle. Mielestäni itse liikkuminen (siis kilometrit) ei ole se liikenteen perimmäinen haitta, vaan ruuhkat, melu ja ilmansaasteet. Erityisesti näitä pitäisi verottaa. Mielestäni suuriin kaupunkeihin, erityisesti Helsinkiin, pitäisi saada ruuhkamaksu. Melusta verottaminen voisi onnistua sillä, että hiljainen ajoneuvo saa kilometriverosta verohelpotuksia. Ja ilmansaasteiden verotus onnistuisi polttoainetta verottamalla.
Ehdotankin, että
(a) kilometrivero toteutetaan, jolla voidaan rahoittaa tie- ja muita liikkumisinvestointeja sinne, missä tarve on suurin.
(b) kilometriveron lisäksi toteutetaan suurten kaupunkien ruuhkamaksut, ja
(c) ilmansaasteita, kuten hiilidioksidia, tuottavia polttoaineita verotetaan niin, että kertymä on merkittävästi kilometriveroa suurempi.
Vastapainoksi
(d) autoverosta, ajoneuvoverosta ja käyttövoimaverosta voidaan asteittain luopua.
[*] Kuvasta kreiditit http://www.sll.fi
Kiina on päättänyt kokeiluluonteisesti tukea suurissa kaupungeissa julkiseen liikenteeseen käytettäviä ympäristöystävällisiä autoja. (linkki)
- Hybridiautot saavat 50 tuhannen yuanin (n. 5 700 EUR) tuen,
- sähköautot saavat 60 tuhannen yuanin (n. 6 800 EUR) tuen,
- polttokennoautot saavat 250 tuhannen yuanin (n. 28 500 EUR) tuen, ja
- yli 50%:sti sähköllä kulkevat bussit saavat 600 tuhannen yuanin (n. 68 tuhatta EUR) tuen.
Suomi?
No, Työ- ja elinkeinoministeriö on perustanut työryhmän miettimään sähköautojen käyttöä (linkki). Olen iloinen siitä, että asia koetaan tärkeäksi. Itse jättäisin kuitenkin liiketoimintamahdollisuuksien miettimisen yksityisen sektorin huoleksi, ja keskittyisin pohtimaan, kuinka sähköautojen käyttöä voitaisiin Suomessa edistää. Voisimme aloittaa poistamalla sähköautoilta käyttövoimavero, kuten ehdotin viime viikonloppuna (linkki). Olisiko syytä myös miettiä autoveron alentamista, tai Kiinan tyyliin suoranaisia tukia julkisessa liikenteessä käytettäville ympäristöystävällisille autoille?
Mitä suomalaisiin sähköautoyrittäjiin tulee, toki hyviä suunnitelmia kannattaa rahoittaa Sitran pääomarahoituksen ja tarvittaessa myös Finnveran luottojen avulla.
Nykyinen valtiollisen kehitysavun toimintamalli jättää toivomisen varaa. Apua maksetaan tahoille, jotka raportoivat varojen käytöstä riittämättömästi. Suomi on sitoutunut joidenkin valtioiden pitkäjänteiseen tukemiseen, osaksi suoraan budjettituen kautta, samalla kun näissä maissa paljastuu laajamittaista korruptiota. Suomi rahoittaa monia YK:n rahastoja ilman, että rahoja olisi korvamerkitty halutun kaltaisten kehitysohjelmien tai –hankkeiden läpivientiin. Kahdenvälisessä kehitysavussa suomalaisen osaamisen vienti tuntuu joskus olevan tärkeämpi tavoite kuin se, että toimenpiteet valittaisiin köyhyyden poistamisen kannalta optimaalisesti.
Ero on suuri, kun tilannetta verrataan esimerkillisimpiin kansalaisjärjestöihin kuten Plan International (http://www.plan.fi/) tai Kiva (http://www.kiva.org/). Soisin, että maksaisin vähemmän valtiolliseen kehitysapuun meneviä veroja, jotta voisin kanavoida enemmän varoja suoraan avunsaajille Planin tai Kiva:n kautta. Valtio voisi harkita myös kansalaisten sitouttamista kehityskohteiden valintaan myöntämällä heille kehitysavun ostoseteleitä, jotka kansalaiset saisivat itse sijoittaa valtion hyväksymiin kehitysapukohteisiin.
(lähde: Ulkoasiainministeriö)
Suomen valtion kehitysyhteistyöbudjetti viime vuodelle oli 845,5 miljoonaa euroa [1]. Se vastaa 0,44 prosenttia bruttokansantuotteesta, jääden melko kauaksi asetetusta 0,7 prosentin tavoitteesta. Tälle vuodelle on suunniteltu 916 miljoonan panostus, 0,46% bruttokansantuotteesta.
Kehitysapu on hyvä asia, oikein suunniteltuna se tuottaa paljon inhimillistä hyvinvointia maailman köyhille. Toivonkin, että suomalaiset antaisivat enemmän kehitysapua.
Mutta onko valtio ja ulkoasiainministeriö paras taho päättämään kaikkien puolesta, mihin tarkoituksiin kehitysapuvarat tulisi käyttää? En väitä, että ulkoasiainministeriö epäonnistuu tässä tehtävässä, tai tuhlaa paljon rahoja hallintoon. Mutta päätökset siitä, mihin hankkeisiin rahat sijoitetaan, on virkamiestyötä. Poliittisesti laadittu Kehityspoliittinen ohjelma [2] sisältää ainoastaan suuntaviivoja, ja yleisen tason tavoitteita kuten köyhyyden poistaminen kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Keskeisimmät poliittiset toimenpidevalinnat liittyvät ainoastaan siihen, kenen kanssa yhteistyötä tehdään.
Ulkoasiainministeriön ja muiden kehityspolitiikkaa toteuttavien valtion tahojen toiminnan tuloksellisuutta seurataan Kehityspoliittisessa toimikunnassa. Sielläkään ei kuitenkaan pystytä arvioimaan ruohonjuuritason toiminnan onnistumista. Toimikunnan laatima selvitys ”Suomen kehityspolitiikan tila 2008” [3] antaa hyvän kuvan siitä tarkkuustasosta, jolla toiminnan tuloksellisuutta pystytään arvioimaan. Epäkohdat, kuten suomalaisuuden suosimisen aikaansaamat ongelmat, ja Tansanian valtion budjettituen kyseenalaisuus korruptiolöytöjen valossa, nostetaan hyvin esille. Mutta käytössä ei ole mittareita, paljonko rahalla syntyi köyhyyden vähenemistä.
Tähän verrattuna mm. Plan Internationalin [4] toiminta erottuu dramaattisesti edukseen. Sen vastapainoksi, että sitoutuu rahoittamaan kummilasta kahdellakymmenelläviidellä eurolla kuukaudessa, saa kirjeissä suoraa tietoa kohdealueelta, kuinka varoja on käytetty olojen kohentamiseen, ja kuinka oma kummilapsi voi.
Toinen ilahduttava toimija on Kiva [5], joka tarjoaa kehitysmaiden yrittäjille korottomia mikrolainoja. Lahjoittaja voi itse lukea lainahakemuksia, ja päättää, kenelle ja kuinka paljon haluaa antaa tätä korotonta lainaa. Kivan lainat ovat erittäin haluttuja, ja niiden takaisinmaksuaste hipoo sataa.
Kun Planin ja Kivan toiminnan läpinäkyvyyttä vertaa valtiolliseen kehitysapuun, ero on kuin yöllä ja päivällä. Tuntuu ikävältä maksaa veroja valtionhallinnon kehitysavun rahottamiseen, kun ei voi itse vaikuttaa näiden rahojen käyttöön, ja tieto siitä, kuinka hyvin rahat tuli käytettyä, on hyvin ylimalkaista. Näen kaksi mahdollista ratkaisua tilanteen parantamiseksi.
Ratkaisu 1. - Voidaan keventää valtion verotusta kehitysavun osalta, ja jättää kansalaisten päätettäväksi, kuinka paljon ja mihin tarkoituksiin he haluavat rahojansa sijoittaa.
Ratkaisu 2. - Voidaan pyrkiä kanavoimaan valtion kehitysapu vain sellaisiin hankkeisiin ja ohjelmiin, jotka tarjoavat yksityiskohtaista tietoa esim. netissä siitä, kuinka varoja käytetään ja mitä niillä saadaan aikaan. Kansalaisille voitaisiin myöntää kehitysavun ostoseteleitä, joita saisi käyttää valtion valitsemien hyväksyttyjen kehitysapuohjelmien rahoittamiseen.
Lähteet:
[1] Valtion tilinpäätöskertomus vuodelta 2007 - http://tinyurl.com/vtpk2007
[2] Kehityspoliittinen ohjelma 2007 - http://formin.finland.fi/Publi…tid=103136
[3] Suomen kehityspolitiikan tila 2008 - http://tinyurl.com/skpt2008
[4] Plan Suomi - http://www.plan.fi/
[5] Kiva - http://www.kiva.org/
Mitäs tästä sanot:
Oletko väsynyt? Onko ihosi kalpea? Kadehditko etelästä palanneita naapureita tai työkaverita? Ei hätää, sinäkin voit olla yhtä ruskea kuin he! Ja oman tietokoneesi äärellä! Se on helppoa, ComputerTanin avulla. Ilmainen kokeilu täältä:
http://www.computertan.com/
Heh heh hee, mainio pila! Ja tarkoituskin on hyvä. Huomasin jutun Digitodaystä:
http://www.digitoday.fi/viihde…0093428/66
Liikenteen pakokaasut ovat merkittävä haitta. Bensa- ja dieselkoneista vapautuu hiilidioksidin lisäksi typen oksideita ja pienhiukkasia. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvaa, ilmasto lämpenee ja meret happamoituvat. Samalla kaupunkien ilmanlaatu huononee. Mikäpä olisi parempi keino lopettaa liikenteen pakokaasut kuin vaihtaa sähköautoon?
(REVA sähköauto)
Sähköautot eivät ole mikään tulevaisuuden kalpea aavistus, päinvastoin. Sähköautoja on kehitetty ja valmistettu koko autoilun historian ajan, aina 1800-luvulta lähtien. Moderneja sähköautoja valmistetaan ja myydään tälläkin hetkellä. Norjalainen Think Nordic AS valmistaa TH!NK City –autoa, joka kulkee yhdellä latauksella 185 kilometriä. Muita markkinoilla olevia sähköautoja ovat REVA ja Tesla Roadster.
Itse asiassa myös hybridiautot, kuten Toyota Prius, ovat sähköautoja. Ne kulkevat pelkästään sähköllä silloin kun akussa on virtaa, ja energiankulutustarve ei ole kova. Ainoa syy miksi Priusta ei voi ajaa kokonaan sähköllä, on se, ettei siihen pysty tankkaamaan sähköä.
Sähköautojen oleellisin heikkous polttomoottoriautoihin verrattuna onkin tankkauksen haasteet. Sähköauton akuston lataus kestää helposti tunteja, kun taas bensat tai dieselit saa tankilta kyytiin minuuteissa. Siksi onkin innostavaa lukea, kuinka Tanskaan rakennetaan sähköhuoltoasemia, joissa saa nopeasti vaihdettua auton akuston. (linkki) Jos autoilija voisi luottaa siihen, että aina n. 20-30 kilometrin säteellä olisi huoltoasema, jossa saa vaihdettua ”tyhjän” akuston ”täyteen”, suurin sähköautoilun este poistuisi. Vaikka pistokkeesta lataaminen säilyisikin edullisempana ja siksi pääasiallisena tankkausmuotona, mahdollistaisi huoltoasemaverkosto pitemmät automatkat ja huolettomamman ajotavan.
Miksi tällaista huoltoasemaverkostoa rakennetaan Tanskaan, eikä vaikkapa Suomeen? Iso syy on varmasti siinä, että Tanska ei peri sähköautoista autoveroa, vaikka bensa-auton vero on 180%. Suomi ei samalla tavalla tue sähköautoilua, Suomessa sähköautot ovat käyttövoimaveron piirissä.
Mielestäni sähköautot tulisi viipymättä vapauttaa käyttövoimaverosta, jotta tämän päästöttömän autoilumuodon yleistymistä ei jarrutettaisi. Jos olet kanssani samaa mieltä, käyhän allekirjoittamassa adresssi:
http://www.adressit.com/sahkoa…selverosta
Better Place on saanut sijoittajansa vakuuttumaan, että sähkönjakeluinfrastruktuuria kannattaa kehittää, ja rakentaa saamallaan rahoituksella sähkönjakeluverkostoa viiteen maahan. (linkki) Löytyiskö Suomesta yrittäjää ja rahoitusta yrittäjälle tällaisen rakentamiselle?
Lisää tietoa sähköautoista Wikipediassa: http://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4hk%C3%B6auto
Kannatan elvytystä. Tässä kirjoituksiani aiheesta: - linkki1 - linkki2 - linkki3. Olenkin tyytyväinen hallituksen tuoreeseen ehdotukseen, jossa elvyttävät toimet ovat voimakkaasti mukana. Olen myös hyvilläni, että lähes kaikki suuret kansantaloudet maailmassa ovat päättäneet elvyttää, sillä vientiteollisuutemme hyötyy kaikkien elvytyksestä, ei vain Suomen.
Kolikolla on kuitenkin väistämätön kääntöpuoli. Suuret elvytysbudjetit herättävät intohimoja rahojen käytöstä. Elvytysrahat voi käyttää oikein tai väärin. Elvytyksen pitäisi olla kohdennettua, nopeasti vaikuttavaa, ja tilapäistä. Toisin kuin usein luullaan, hyvää elvytystä ei ole se, että turvataan työpaikkoja, vaan se, että lisätään rahan kiertoa taloudessa. Jos rahan kierron lisäämisessä onnistutaan hyvin, elvytyksellä on kerrannaisvaikutuksia, jossa lisääntynyt kulutus turvaa enemmän työpaikkoja kuin se, mitä suoralla valtion tukemalla palkanmaksulla sinänsä saavutetaan.
Kun lukee elvytyspakettien sisältöä niin Suomessa kuin Amerikassakin, huomaa, että puurot ja vellit menevät sekaisin. Mitä tilapäisyyteen tulee, elvytysruiskeiden lisäksi samaan syssyyn päätetään myös kauaskantoisesta rahankäytöstä. Esimerkkinä tästä on työnantajan KELA-maksun poisto, joka on suunniteltu pysyväksi. Vielä huolestuttavampaa on se, että kotimaisia työpaikkoja halutaan suojata protektionistisin toimin. Halutaan varmistaa elvytysrahojen pysyminen tiukasti maan sisällä, mikä kyllä on ymmärrettävää. Mutta, jos samalla vahingoitetaan maailmankauppaa, se vaikeuttaa koko maailman toipumista taantumasta. Amerikassa tilanne on kärjistynyt jo ikävämmäksi (linkki), mutta Suomessakin Jouko Skinnarin lausunto (linkki) heijastaa tätä näkökulmaa.
Jos naiviisti olettaisimme, että vain Suomi huolehtisi erityisesti rahojen pysymisestä kotimaisilla yrityksillä, olisivat kaikki suomalaisuutta suojelevat toimet pelkästään hyödyksi suomalaisille. Mutta näinhän siinä ei tule käymään. Yhden valtion protektionistiset toimet provosoivat muita vastavetoihin. Edellisessä suuressa globaalissa lamassa Amerikan johdolla tehtiin suurta vahinkoa kaikille kansantalouksille protektionistisillä tuontitulleilla.
Tässä asiassa meidän tulisi kuunnella taloustieteilijöitä. Poliittisesta katsantokannasta riippumatta taloustieteilijät ovat yksimielisesti tulleja ja muita protektionistisia toimia vastaan. (linkki) Näin oli asia Amerikassa jo edellisessä lamassa kun taloustieteiljät laativat vetoomuksen kongressin protektionistista Smoot & Hawley actia vastaan (linkki). Erityisen rankasti protektionismistä kärsisi Suomen kansantalous, joka on voimakkaasti viennistä riippuvainen. Puu- ja paperialan tuotanto oli joulukuussa yli 30% pienempi kuin vuotta aikaisemmin. Miten kävisi suomalaisten paperitehtaiden, jos suomalaiselle paperille asetettaisiin tullit tärkeimmissä vientimaissa?
Hyödyllisempää kuin suomalaisten elvytysrahojen mikro-ohjaaminen 100%:sesti Suomeen olisi huolehtia EU:ssa ja muilla kansainvälisillä foorumeilla, että vapaakaupan hyödyt pysyvät kirkkaana mielessä taantuman kurimuksessa, ja ettei protektionismin pirulle anneta pikkusormea.
Lääkelaitoksen siirto puhuttaa. Sosiaali- ja terveysministeriö pitää viiden vuoden siirtymäajan yllä rinnakkaisia lääkealan organisaatioita, Kuopiossa uutta lääkealan keskusta, ja Helsingissä väistyvää nykylääkelaitosta. Vain muutama nykyisistä työntekijöistä muuttaa Kuopioon, koska perheellisten on vaikea löytää puolisolle työtä. Kuopion työmarkkinathan ovat paljon pääkaupunkiseudun työmarkkinoita kapeammat. Matkakustannuksien voi olettaa kasvavan, koska Lääkelaitoksen sidosryhmiä on varmasti enemmän Helsingissä kuin Kuopiossa.
Suppeassa tarkastelussa siirrosta on vaikea nähdä mitään hyötyä. Veronmaksajien kulut kasvavat siirtymävaiheen vuoksi, ja työpaikoissa mitattuna tilanne on nollasummapeli – sen, minkä Kuopio voittaa, Helsinki häviää. Tällaisessa suuren henkilöstön vaihtuvuuden tilanteessa osaamista saattaa kadota.
Mitä valtionhallinnon hajasijoittamisella saavutetaan? Ainakin enemmän matkustamista, kun ihmiset eivät halua hoitaa kaikkea videokonferensseilla, puhelimitse tai sähköpostilla. Onko siitä ylipäätäänkään mitään hyötyä, että aktiivisesti pyritään asiantuntijatyötä tekeviä saamaan asumaan muualla kuin pääkaupunkiseudulla? Lähinnä mieleen tulee lyhyemmät työmatkat, pienemmillä paikkakunnilla ihmiset asuvat lähempänä työpaikkaansa. Mutta onko tämä riittävä syy Suomen nykyisen aluepolitiikan ylläpitämiseen?
Aluepolitiikalla tuntuu olevan kaksi tavoitetta. Yhtäältä pyritään pitämään heikosti kehittyvien alueiden ja maakuntien puolta noin ylipäätään, mutta toisaalta pyritään varmistamaan, että Suomessa säilyy (useita) kasvukeskuksia pääkaupunkiseudun rinnalla. Ajatus on kaunis, mutta toteutus ei ole ilmaista. Katja Boxberg arvioi syyskuun Kauppalehdessä kaiken tämän hinnaksi n. 7 miljardia, mukaan lukien kehitysaluepainottuneet yritystuet ja kuntien valtionosuudet.
Entäpä jos panostuksia käytettäisiin tasaisemmin sen mukaan, missä ihmiset asuvat? Vaikkapa valtion liikenneinvestoinneista kolmasosa suuntautuisi Uudellemaalle Helsingin ympäristöön, missä asuu myös kolmasosa suomalaisista? Tai vastaavasti tasaisemmat valtionosuuksien jaot helpottaisivat kasvavien kaupunkien päivähoitotilannetta? Luulenpa, että tästä syntyisi hyvinvointia useammalle, ja se olisi siksi rahojen parempaa käyttöä. Pitäisikö tunnustaa, että n. 5,3 miljoonan asukkaan Suomeen mahtuu pitemmällä tähtäimellä vain neljästä kuuteen todellista kasvukeskusta, joihin perheiden on helppo muuttaa, koska molemmille puolisoille on helppo löytää töitä?
Alla on Tilastokeskuksen kuntaportaalin lukuja Suomen kaupungeista. Näiden valossa näyttää siltä, että Tampere ja Oulu ovat Suomen kiistattomimmat kasvukeskukset pk-seudun jälkeen. Rovaniemi ja Jyväskylä kasvavat pirteästi, mutta työssäkäyvien osuus on yllättävän matala. Turkua painaa ehkä eniten vertailussa se, että ympäristökunnat eivät ole mukana – kasvua ei näy lainkaan. Turun ikärakenne on myös ikävästi kallellaan iäkkäämpiin ihmisiin. Varmaan tästä syystä työssäkäyvien osuus on Tamperetta matalampi. Kuopio on Itä-Suomen vahvin kaupunki näiden lukujen valossa, mutta jää kuitenkin kärjestä jälkeen sekä kasvultaan että työssäkäyvien osuudeltaan.
Mitä jos valtionhallinnon uudelleensijoittamiset tehtäisiin hiukan Kuopiota lähemmäksi? Otin allaolevaan vertailuun tarkoituksenhakuisesti mukaan Porvoon ja Lahden. Vertailu osoittaa, että siinä kuin Lahti sairastaa samaa ikääntymisen tautia kuin Turku, Porvoo kasvaa erittäin vireästi, ja Porvoolaiset löytävät hyvin töitä (työssäkäyvien osuus on ilahduttavan korkea). Kannattaisiko Porvoota harkita vakavasti hajasijoituspaikkana? Säästöt matkakustannuksissa olisivat välittömiä, verrattuna esimerkiksi Kuopioon.
Vai onko sittenkin niin, että hajasijoittaminen Porvooseen ei palvelisi lainkaan aluepolitiikan perimmäisiä tarkoitusperiä? Onko aluepolitiikassa pohjimmiltaan siitä kysymys, että jokaiseen vaalipiiriin ”kuuluu” ainakin yksi yliopistojen, valtionhallinnon osastojen ja moottoritienpätkien sijoituspaikka? Lääkelaitosjupakassa minua on hiukan hymyilyttänyt, kuinka kokoomuslaiset ministerit ovat esiintyneet epäyhtenäisesti. Siinä kun Katainen on puolustanut Hyssälän toimintaa, etelä-suomalaiset kokoomusministerit ovat tuoneet esiin kriittisyyttään. Ettei vain kotivaalipiiri vaikuttaisi?
Jos todellakin nykyvaalijärjestelmä on perimmäinen syy nykyiseen kalliiseen aluepolitiikkaan, tärkein uudistus olisi pienentää vaalipiirien määrää. Mitä jos mentäisiin nykyiseen läänijakoon, ja jaettaisiin eduskuntapaikat väestösuhteiden mukaan? Samalla voisi miettiä, tarvitseeko kansanedustuslaitoksemme todellakaan kahtasataa edustajaa? Eikö sadalla pärjäisi hyvin?
YLE julkaisi eilen uutisen, jossa kerrottiin sijoittajien ostavan valmiita asuntoja tukkumarkkinoilta.
Voit lukea tästä linkistä: http://yle.fi/uutiset/kotimaa/…88991.html
Tämä voi olla hyvä uutinen, nimittäin sijoittajien kannattaa laittaa nämä asunnot vuokralle, kunnes hinnat nousevat taas. Vuokra-asuntopula helpottuu, ja sen tuloksena vuokrat voivat jopa laskea, tai ainakin vuokrien nousu hidastuu.
Tämän voi lukea kuitenkin myös huonona uutisena: Olisiko hyvä, että sen sijaan, että sijoittajat pääsevät rikastumaan markkinasuhdanteiden avulla, yksityiset asunnontarvitsijat pystyisivät ostamaan nämä asunnot omaan käyttöönsä? Se, mikä asunnontarvitsijoilta puuttuu, on rahoitus. Nyt ongelma taitaa olla, että nykytilanteessa pankit eivät hyväksy asuntoa lainan vakuudeksi. Mutta hyvän rahoitusaseman omaavilla sijoittajilla on varaa ostaa asunnot ilman lisälainaa.
Kirjoitin aikaisemmin kannattavani Jan Vapaavuoren ehdotusta asuntolainojen työttömyystakuusta. Näen mallin edelleen positiivisena, se voisi ohjata osan näistä kaupoista sijoittajilta yksityisille.
Kaiken kaikkiaan, uutinen on kuitenkin noin yleisesti ottaen positiivinen. On hyvä, että asunnot käyvät kaupaksi, ja sitä kautta päätynevät käyttöön, sen sijaan, että ne odottaisivat tyhjillään aikoja parempia.
[*]
Kirjoitin aikaisemmin maailmankaupasta otsikolla “Globalisaatio tekee hyvää”:
http://rikuosterman.blogit.uus…kee-hyvaa/
Tässä jatkoa Globalisaatioteemalle, nyt monikansallisten yritysten näkökulmasta.
Monikansallisia yrityksiä on Suomessa viidenlaisia: (1) Ulkomaiset keskisuuret yritykset, (2) ulkomaiset suuryritykset, (3) suomalaiset useassa maassa toimivat PK-yritykset, (4) suomalaiset useassa maassa toimivat suuryritykset, ja (5) suomalaiset globaalit yritykset.
1. Ulkomaiset keskisuuret yritykset ovat usein päätyneet Suomeen yrityskauppojen tuloksena. Ne ovat saattaneet ostaa suomalaisen pk-yrityksen, kun vaikkapa alkuperäinen suomalainen yrittäjä on myynyt yrityksensä eläköityessään.
2. Ulkomaiset suuryritykset ovat myös saattaneet tulla Suomeen paikallisyrityksen oston kautta. Mutta osa on perustanut Suomeen myyntikonttorin tai muun toimipisteen. Näin Suomeen ovat tulleet mm. tietotekniikkayritykset IBM ja HP. Ulkomaisesti omistetut tytäryritykset (PK ja suuret yhteenlaskettuna) työllistävät yli 200 tuhatta suomalaista.
3. Suomalaiset PK-yrityksetkin kansainvälistyvät, erityisesti silloin kun ne toimivat globaaleilla kapeilla aloilla. Esimerkkinä vaikka Vaisala Oyj, säähavaintolaitteiden globaali valmistaja, jonka vähän päälle tuhannesta työntekijästä 61,2% on Suomessa (2007), 10,1% muualla Euroopassa, 22,6% Pohjois-Amerikassa ja 6,2% Aasiassa ja Australiassa.
4. Suuryritykset toimivat usein useassa maassa. Näin on myös suomalaisten suuryritysten kohdalla. Myyntitoimipisteitä on avattu tärkeille asiakasmarkkinoille, tuotekehityspisteitä on avattu myös Suomen ulkopuolelle osaavan henkilökunnan saamiseksi. Ja tietysti tehtaita on avattu tehokkaiden materiaalivirtojen ja matalien tuotantokustannusten sijainteihin. Erityisesti, paremman markkina-aseman saamiseksi on usein myös ostettu kokonaisia yrityksiä, ja liitetty sitten aihemmin kahden erillisen yrityksen toiminta yhteen. Näin on tapahtunut esim Stora Enson tapauksessa kun ruotsalainen Stora ja suomalainen Enso liittyivät Suomea kotipaikkanaan pitäväksi Stora Ensoksi.
5. On olemassa myös kaksi selkeästi globaalia suomalaista suuryritystä, Nokia ja Nokia-Siemens Networks (NSN). Jossain määrin nämä voidaan nähdä myös yhdeksi yritykseksi, Nokian ollessa Nokia-Siemens Networksin kontrolloiva osakkeenomistaja. Nokialla (ja NSN:llä) on omia työntekijöitä yli sadassa maassa, ja sen tuotteita myydään käytännössä kaikissa maailman maissa. Globaali yritys erotetaan yleensä monikansallisesta siinä, että globaalilla yrityksellä ei varsinaisesti ole operatiivista kotimaata, vaikka kotipaikka jossain maassa onkin. Toki Nokian henkilöstöstä edelleen erittäin merkittävä osa työskentelee Suomessa. Mutta käsityksen toiminnan kansainvälisestä laajuudesta saa vaikkapa lukemalla Nokiasta kertovaa Wikipedia-sivua:
http://en.wikipedia.org/wiki/Nokia
Monikansallisten yritysten hyödyt
Tilastokeskuksen mukaan monikansallisten yritysten rooli on kasvussa maailmantaloudessa [2]. Niiden ydinosaamista on kansainvälisen tuotanto- ja logistiikkaverkoston organisointi. Kuten kuka tahansa vientiä aloitteleva pienyrittäjä tietää, toiseen maahan myyminen on vaikeaa. Täytyy saada paikalliset kontaktit, perehtyä lainsäädäntöön, ja rakentaa asemaa pitkäjänteisesti. Monikansalliset yritykset ovat etulyöntiasemassa, kun ne pystyvät hyödyntämään jo luotua läsnäoloa useisiin maihin. Tätä ei pidä ajatella suuryritysten epäreiluna kilpailuetuna, vaan maailmantalouden voiteluöljynä. Ilman näitä monikansallisia organisaatioita maailmantalous pyörisi paljon jähmeämmin. Kaikenlaiset innovaatiot, kuten paremmat työkoneet, kirkasvalolamput, ja mp3 –musiikkisoittimet tuotteistettaisiin hitaammin, jos ollenkaan.
Suuryritykset eivät riistä pienyrityksiltä elintilaa. Päinvastoin, ne työllistävät lukuisia pienempiä yrityksiä komponentti-, alihankinta- ja palvelutilauksillaan.
Monikansalliset yritykset auttavat myös kehittyviä talouksia saavuttamaan vähitellen maailman kärjen tuottavuudessa, teknologian hyödyntämisessä ja näin ikään myös pikku hiljaa bruttokansantuotteella mitattuna. Kiina on ymmärtänyt tämän, ja toivottanut ulkomaiset yritykset avosylin Kiinaan samalla kun suuret kiinalaiset yritykset ovat määrätietoisesti laajentaneet toimintaansa Kiinan rajojen ulkopuolelle.
Monikansallisten yritysten haitat
Monikansallisiin yrityksiin kohdennetaan paljon kritiikkiä. Kritiikin kohteena ovat usein tuotantotoiminnan siirtäminen ja ihmisoikeuksien kunnioitus. Joskus myös halutaan nähdä monikansallisten yritysten vauhdittama maailmantalouden kasvu itse ongelmaksi.
Näitä kaikkia kohtia kannattaa käsitellä erikseen.
Siirtävätkö monikansalliset yritykset työpaikkoja Suomesta?
Vuonna 2006 yli puolet top 30 –yritysten henkilökunnasta työskenteli Suomen ulkopuolella. Ensi silmäyksellä tämä luku voi järkyttää suuruudellaan. Pitää kuitenkin muistaa, että suuri osa näistä on tullut yrityksen palvelukseen yrityskaupan kautta, joten työpaikka on jo aiemmin luotu toiseen maahan, ja mitään työn siirtymistä maasta toiseen ei ole tapahtunut.
Valmistusta Suomen tarpeisiin tehdään muissa maissa matalamman kustannustason vuoksi, mutta Suomesta viedään myös sekä tavaroita että palveluita, joita kulutetaan muualla.
ETLAn tutkimuksen mukaan ei ole mitään selvää näyttöä siitä, että monikansalliset yritykset olisivat vähentäneet työllisyyttä Suomessa [1]. Erityisesti, suuri osa valmistumisketjujen pilkkoutumisen luomasta alihankinnasta on jäänyt Suomeen.
On hyvä huomata, että Suomessa on par’aikaa ennätyskorkea työllisyys. Siis, vaikka osa teollisuuden työpaikoista katoaa, palvelusektori luo uusia nopeammin.
On selvää, että sitä mukaa kun kehittyvät valtiot vaurastuvat, niihin perustetaan yhä useampia tuotantolaitoksia paljon nopeammalla vauhdilla kuin aiemmin kehittyneisiin maihin. Kaikkea tätä ei voida pitää monikansallisten yritysten toimien seurauksena.
Polkevatko suuryritykset ihmisoikeuksia?
Aika ajoin puheissa ja kirjoituksissa näkee valitettavan sitä, kuinka yritykset kohtelevat työntekijöitään eri maissa eri tavalla. Tähän pätee sanonta ”maassa maan tavalla”. Yritysten kannattaa tarjota sellaista palkkaa ja työehtoja kussakin maassa, joka vastaa ”normaalia” näissä maissa.
On vaikeaa löytää perusteita sille, miksi ulkomaalaisomisteista työnantajaa pitäisi sitoa eri velvotteet kuin kotimaisomisteista työnantajaa kehitysmaissa. Huonot työolot jossain maassa kertovat enemmän köyhyydestä ja työsuojelun puutteista kuin suuryritysten ”sorrosta”. Retorinen kysymys: Jos kerran monikansallisten yritysten työt kehittyvissä maissa ovat niin surkeita, miksi niihin riittää hakijoita jonoksi asti? Olisiko se ko. kehittyvälle maalle hyödyksi, ettei se ulkomaalainen yritys olisi palkkaamassa siellä väkeä? Vaan ne ihmiset jäisivät työttömiksi?
On hyvä muistaa, että Suomessa ollaan tultu n. viidessäkymmenessä vuodessa iso askel eteenpäin, mitä teollisiin työoloihin tulee. En näe mitään syytä olettaa, että kasvavat taloudet olisivat tässä suhteessa jämähtämässä paikoilleen. Viisikymmentä vuotta tästä päivästä on todennäköistä, että työolot Kiinassa ja Intiassa ovat paljon samankaltaisempia kuin Euroopassa nyt.
Onko liiallinen talouskasvu ongelma?
Talouskasvu luo vaurautta, joka parantaa kaikkien asemaa, myös heikoimmin toimeentulevien. Köyhimmätkin suomalaiset saavat parempaa hoitoa tartuntatauteihin nyt kuin rikkaimmatkaan saivat vielä 100 vuotta sitten. Talouskasvu tuottaa hyvää. Ongelmia syntyy ”vain” saastumisesta ja kasvihuonekaasupäästöjen kasvusta. Näihin epäkohtiin pitää puuttua. Mutta on olemassa parempia ratkaisuja kuin Linkolalainen kellon taaksepäin kääntäminen.
Yhteenvetona
Monikansalliset yritykset ovat tärkeitä toimijoita maailmantaloudessa, jonka kasvu luo hyvinvointia. Jotkut yritykset syyllistyvät rikolliseen toimintaan, kuten jotkut yksittäiset ihmisetkin. Mutta isossa kuvassa monikansalliset yritykset tuottavat hyvää.
Globalisaatio tekee hyvää. Monikansalliset yritykset tekevät hyvää.
Lähteet
[1] http://www.etla.fi/files/2231_Dp1170.pdf
[2] http://www.stat.fi/artikkelit/…4.html?s=0
[*] Kiitos kuvasta Mainos Mariinille.
Kuva George Coghillin käsialaa
Digitoday kertoo:
Potsdamin yliopisto on oivaltanut, mitä heidän tietotekniikkaa pääaineena lukevat opiskelijansa oikeasti tarvitsevat. Elämässä menestyminen ei ole kiinni pelkästään siitä, että oppii lisää tietotekniikkaa. Ihmissuhdetaitojen puute voi koitua kohtaloksi, niin työssä kuin yksityiselämässä.
Yliopisto onkin lanseerannut kurssin, joka opettaa flirttailemaan tekstiviestillä ja sähköpostilla.
Kurssin vetäjä, kirjailija ja radiopersoona Philip von Sentleben pyrkii opettamaan ”kuinka saadaan vastapuolen sydän hakkaamaan, mutta pysymään itse rauhallisena”.
|
|
|
